Yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka

Päätöksenteon ongelmia

Euroopan unionin kykyä tehdä päätöksiä ja vaikuttaa yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan alalla ryhdyttiin parantamaan 2000-alkuvuosina. Taustana olivat huonot kokemukset Jugoslavian hajoamissotien aikaisesta toiminnasta. Oli osoittautunut, että EU-maat nopeasti kehittyneissä kriisitilanteissa riitelivät keskeisistä periaatteista eivätkä kyenneet sopimaan tehokkaista toimista Balkanilla puhjenneen väkivallan hillitsemiseksi.

Ulkosuhteiden hoitoa haittasi myös EU:n hajanainen päätöksentekojärjestelmä. Lähinnä sisäasioihin ja kauppapolitiikkaan keskittynyt Euroopan komissio pidettiin erossa yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan päätöksenteosta, joka oli jäsenmaita edustavan neuvoston vastuulla. Siinä käytetty kiertävä, puolivuosittain vaihtuva puheenjohtajuus aiheutti omat ongelmansa. Euroopan parlamentti osallistui ulko- ja turvallisuuspolitiikan alalla lähinnä EU:n elimien toiminnan valvontaan ilman kovinkaan suurta itsenäistä vaikutusvaltaa.

Laajeneminen etualalle

EU:n toimielimet keskittyivät rahaliiton muodostamisen ohella paljolti unionin laajentamisen kysymyksiin. Tuloksena olikin vuonna 2004 jäsenmäärän kasvattaminen peräti kymmenellä uudella valtiolla. Sitä pidettiin yleisesti osoituksena unionin suuresta merkityksestä ja vetovoimasta, mutta nopeasta laajennuksesta ennustettiin myös koituvan vaikeuksia yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan päätöksenteolle. Uusien jäsenmaiden poliittiset intressit poikkesivat monissa asioissa Länsi-Euroopan alkuperäisten EU-maiden näkemyksistä, ja niiden poliittinen kulttuuri oli erilaista.

Linjaerimielisyyksiä

Useat itäisen Keski-Euroopan uusista jäsenmaista asennoituivat epäluulolla Venäjään, ja myös Saksan ja Ranskan suhteen oli niiden keskuudessa varauksellisuutta. Erityisesti Puolassa ja Baltian maissa oli halukkuutta tukeutua enemmän Yhdysvaltoihin kuin luottaa EU:n turvaan mahdollisissa konflikteissa Venäjän kanssa. Nämä linjaerimielisyydet olivat tulleet esille jo suhtautumisessa keväällä 2003 alkaneeseen Irakin sotaan, kun Saksa, Ranska ja Belgia jyrkästi kieltäytyivät tukemasta Yhdysvaltoja. Silloin vastaavasti Yhdysvalloissa puhuttiin avoimesti ”uudesta Euroopasta”, jonka kanssa oli helpompi tehdä yhteistyötä kuin ”vanhan” EU-maiden ydinjoukon kanssa.

Parannusehdotuksia

Ratkaisuksi yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan päätöksenteon ongelmiin esitettiin yksimielisyysvaatimuksesta luopumista ja tehokkaan ulkosuhdehallinnon perustamista. Nämä ehdotukset tulivat käsittelyyn EU:n perussopimuksen uudistamisen yhteydessä. Kyseessä olivat kuitenkin vain teknisluontoiset parannusehdotukset, joilla ei voitu ratkaista geopoliittisia ongelmia eikä hälventää kansalaisten keskuudessa vallinnutta epäluuloa ”Brysselin eliittiä” kohtaan.

Reagointi kriiseihin hidasta

Pääosa EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kysymyksistä koski kannan määrittämistä kansainvälisen politiikan tapahtumiin ja kansainvälisten järjestöjen toimintaan. Näiden lisäksi asialistalla on ollut alueellisia yhteistyö- ja kumppanuusohjelmia, kauppapolitiikkaa ja kehitysavun järjestelyjä. Unionin päätöksenteko on toiminut verraten hyvin hitaissa prosesseissa, mutta reagointi äkillisiin kriiseihin on osoittautunut jo selvästi vaikeammaksi.

EU:n uuden perussopimuksen (Lissabonin sopimuksen) puitteissa on vuodesta 2009 alkaen pyritty tehostamaan ulkosuhdehallintoa. Siihen liittyen on yhdistetty yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan toimet EU:n sisäisen turvallisuuden kanssa saman kokonaisuuden osaksi.