Euroopan rajojen ja mahdollisuuksien etsintää

Geopoliittinen näkökulma

Ajateltaessa Eurooppaa geopoliittisena käsitteenä on tarpeen pohtia myös maanosan maantieteellistä ja historiallista rajaamista. Käsitys Euroopasta on eri aikoina ollut hyvinkin paljon nykyisestä poikkeavaa, ja tulevaisuudessa voi jälleen syntyä uusia tapoja mieltää Euroopan aluetta ja eurooppalaisuutta.

Eurooppalaiset siirtomaavallat

Euroopan vaikutusvalta maailmassa oli laajimmillaan 1800-luvun lopulla, kun Brittiläinen imperiumi, Ranska, Venäjä ja Saksa monen pienemmän maan ohella alistivat lähes koko maailman valtansa alle. Eurooppalaisiin siirtomaavaltoihin voitiin laajasti tulkiten lukea myös Yhdysvallat, koska sielläkin eurooppalainen väestö oli saanut ehdottoman vallan. Toisaalta latinalaisessa Amerikassa monet siirtomaat olivat jo itsenäistyneet Espanjan ja Portugalin vallasta.

Yhdysvaltojen nousu

Ensimmäinen maailmansota, jota on sanottu myös suureksi eurooppalaiseksi sisällissodaksi, heikensi jo tuntuvasti Euroopan suurvaltojen voimavaroja, ja toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvallat nousi maailman johtavaksi vallaksi. Toisaalta kuitenkin euraasialainen Neuvostoliitto muodosti sille vastavoimaa, joka alkoi levittäytyä myös vapautuneisiin siirtomaihin.

Eurooppa keskipisteenä 1900-luvulla

Suuret konfliktit 1900-luvulla, kaksi maailmansotaa ja kylmä sota, painottuivat Eurooppaan. Kylmän sodan jälkeisen vuosikymmenen aikana maailmanpolitiikan huomio aluksi keskittyi edelleen Euroopan tapahtumiin, kun blokkijaon purkautumista pyrittiin hallitsemaan kansainvälisten instituutioiden ja organisaatioiden avulla sekä valtioiden välisellä yhteistyöllä. Yhteistyöhenkinen politiikka tuottikin myönteisiä tuloksia, sillä kylmän sodan asetelmat Euroopasta saatiin puretuksi rauhanomaisesti, lukuun ottamatta Jugoslavian hajoamista. Maanosan tilanne kokonaisuutena katsottuna on sitten vakiintunut.

Talousajattelu ”uudessa Euroopassa”

Kylmän sodan jälkeisessä Euroopassa nähtiin länsieurooppalaisten maiden perustama Euroopan unioni tulevaisuuden mahdollisuutena palauttaa maanosalle yhtenäisyys ja vahva asema maailmassa. Näiden hankkeiden riskejä ei mielellään pohdittu julkisuudessa. Myös geopoliittista ajattelua pidettiin vanhentuneena ”uudessa Euroopassa” ottamatta huomioon, että geopolitiikan käsite oli myös laajentunut viime vuosisadan alun käytännöistä tarkoittamaan lähinnä maantieteellisten tekijöiden ottamista huomioon politiikassa. Muotiin oli tullut korostaa ”geo-ekonomiaa” eli talouden maantieteellisiä perusteita politiikan sijaan.

Euroopan integraatio

Kuitenkin piilevänä vaikutti kysymys siitä, halusivatko länsieurooppalaiset todella köyhän Itä-Euroopan maiden asukkaiden tulevan jakamaan rikkauksiaan. Kylmän sodan aikana blokkijako oli siirtänyt tämän ongelman käsittelyn tuonnemmaksi, mutta 1990-luvulla siihen oli aika hakea vastauksia. Integraatiohuumassa noiden perimmäisten kysymysten pohtiminen jäi kuitenkin pintapuoliseksi, joten vasta 2000-luvun puolella Euroopan unionin tulevaisuutta koskevat ongelmat nousivat selkeämmin esille.

EU:n laajentuminen

Yhteistyön sävyttämässä ilmapiirissä 1990-luvulla oli vielä verraten helppoa luvata Euroopan unionin laajentamista ja ”viimeistenkin raja-aitojen poistamista”, kuten sanonta kuului. Unionin ensimmäinen laajennuskierros oli helppo, sillä jäseniksi vuonna 1995 liittyi kolme rikasta Efta-maata, Itävalta, Ruotsi ja Suomi, jotka olivat jo vähitellen ehtineet sopeutua yhteiseen vapaakauppa-alueeseen. Vanhojen EU-maiden ei tarvinnut tukea niitä rakennerahastoista, kuten oli tuettu edellisen vuosikymmenen laajennuksissa Espanjaa, Portugalia, Irlantia ja Kreikkaa. Silloinkin laajennus tapahtui vähitellen, joten taloudellinen rasitus ei muodostunut suureksi.

EU:n itälaajennus ongelmana

Myös EU:n laajentuminen Keski-Euroopassa Puolaan, Tshekin tasavaltaan, Slovakiaan, Unkariin ja Baltian maihin oli vielä verraten kivutonta niiden läheisyyden ja, Puolaa lukuun ottamatta, pienen koon vuoksi. Erityisesti Saksan teollisuus sai itänaapuristosta hyvän markkina-alueen  ja työvoimareservin. Myöskään Välimeren alueen pienten maiden liittyminen unioniin ei aiheuttanut suuria periaatteellisia kiistoja. Niitä syntyi sen sijaan jo Balkanin suurempien maiden osalta ja erityisesti Turkin jäsenyyskysymyksestä.

Uusia jakolinjoja

Euroopan unionin laajentuminen ja tiivistäminen merkitsee myös blokkiutumista uusine jakolinjoineen nimenomaan suhteessa itään, ellei rajoille kyetä muodostamaan liitännäisjäsenyyksiä, kuten aikoinaan komission puheenjohtaja Jacques Delors esitti tehtäväksi alkuperäisen Euroopan yhteisön naapureiden kanssa. Suhtautuminen Turkin ja Ukrainan jäsenyyteen määrittää selvästi Euroopan unionin rajoja, puhumattakaan suhteesta Venäjään.

EU:n ja Naton laajenemisen eroavuudet

Kun EU:n laajennus on totaalista valtioiden ja yhteiskuntien integroimista, sotilasliitto Naton laajentumiseen on liittynyt toisenlaisia kysymyksiä. Ne koskevat erityisesti Yhdysvaltojen roolia Euroopassa ja suhteita Venäjään myös Aasian suunnalla. Euroopan unionilla ja Natolla on näissä asioissa ratkaisevia lähtökohtien ja intressien eroja, joskin myös paljon yhteisiä etuja.

Naton toiminnan laajennus Euroopan ulkopuolelle

Pohjois-Atlantin liitto perustettiin vuonna 1949 Länsi-Euroopan puolustamiseksi mahdollista idästä tulevaa hyökkäystä vastaan. Silloin Yhdysvallat asettui Eurooppaan asevoimillaan ikään kuin pitkään asemasotaan Neuvostoliittoa vastaan. Euroopassa tämä tilanne on jo päättynyt jo 20 vuotta sitten, mutta Aasiassa, etenkin Koreassa ja Japanissa, samanlainen asetelma yhä jossain määrin jatkuu. Yhdysvallat on vuorostaan pyytänyt liittolaisiaan tulemaan avuksi Lähi-idän ja Aasian kriisinhallintatoimiin, ja Naton organisaatiokin kytkettiin näihin hankkeisiin, kun puolustustehtävä Euroopassa näytti jo loppuneen. Yhdysvaltojen eurooppalaisten liittolaisten motivaatio uuteen rooliinsa ei kuitenkaan ole kovin vahva, varsinkin kun talousvaikeudet pakottavat karsimaan kustannuksia.

Maailmanpolitiikan painopiste siirtynyt

Euroopan yleistilanteen rauhoittuessa maailmanpolitiikan painopiste on jo siirtynyt muualle. Suuri kysymys kuuluu: Kuinka läntinen Eurooppa sopeutuu maailman uusien valtakeskusten syntyyn ja erityisesti Aasian nousuun? Esimerkkinä ongelmista Euroopan unionille ja Natolle on ollut suhtautuminen Georgian ja Venäjän väliseen konfliktiin, joka kesällä 2008 kärjistyi sodaksi. Maantieteellisesti tuo alue sijaitsee kaukana läntisestä Euroopasta, Aasian rajaseudulla, joka kuuluu samaan konfliktivyöhykkeeseen kuin Irak, Iran, Afganistan ja Pakistan.

Lissabonin sopimus

Uuden (Lissabonin) perussopimuksen mukaan EU:sta ei tehdä liittovaltiota tai yhtenäistä suurvaltaa, vaan sillä halutaan säilyttää yhtäaikaisesti sekä talousyhteisön että poliittisen valtioliiton luonne. Pyrkimys on tehostaa ulkosuhdehallintoa ja siihen liittyen yhdistää ulkoisen ja sisäisen turvallisuuden ylläpitovastuita. Talousongelmien laajennuttua talous- ja rahaliittoa sekä yhteisvaluutta euroa koskevaksi rahoituskriisiksi Euroopan unionin kyky vaikuttaa yhtenäisenä toimijana on joutunut kovalle koetukselle. Samalla läntisen ja itäisen Euroopan taloudellisen sekä Välimeren alueen erot ovat taas kasvamaan päin, mikä näkyy myös pyrkimyksenä lisätä Saksan, Ranskan ja Iso-Britannian keskinäistä yhteistyötä päätöksenteossa.

EU:n voima yhteisöllisyydessä

Euroopan unionin voima on yhteisöllisyydessä ja keinojen laaja-alaisuudessa. Voimakkaan johtovaltion puuttuminen pakottaa tekemään kompromisseja, eikä tärkeitä kannata yrittää myöskään sanella äänestäjien päiden yli. Unionin päätöksenteon hajanaisuus ja eri maiden intressien poikkeavuudet eivät salli EU:lle voiman käyttöä perinteisen suurvallan tapaan. On turvauduttava rauhanomaisempiin keinoihin, joiden käyttö vie aikaa mutta takaa pysyvämpiä tuloksia.