Unionin perussopimuksen kehittäminen 1990-luvulla
Sopimus Euroopan unionista
Sopimus Euroopan unionista (Maastrichtin sopimus) vuodelta 1992 muodosti perustan EU:n toiminnalle 1990-luvulla. Sitä pyrittiin selkeyttämään ja tarkentamaan lähivuosina, jolloin tarkoituksena oli päätöksenteon tehostaminen. Siinä ei juuri onnistuttu, joten EU kärsi edelleen monimutkaisesta sopimuskokonaisuudesta ja hajanaisesta hallintorakenteesta.
Perussopimusten uusimisen tarve
EU:n laajentuminen kolmella jäsenmaalla (Ruotsi, Itävalta ja Suomi) vuonna 1995 voitiin toteuttaa unionisopimuksen puitteissa, mutta nyt edessä oli yli kymmenen valtion laajennuskierros. Sitä varten katsottiin tarvittavan jälleen perussopimuksen muokkaamista. Toisaalta kokemukset Maastrichtin sopimuksen kohtaamista vaikeuksista ratifiointivaiheessa herättivät epäilyksiä, että integraation syventämiseen tähtäävä sopimus ei tule hyväksytyksi.
Vastakkaisia näkemyksiä
Sopimusjärjestelmän kehittämistyössä kilpaili kaksi vastakkaista näkemystä. Liittovaltion kannattajien (federalistien) mielestä unionin päätöksentekoa tuli keskittää erityisesti komissioon ja parlamenttiin sekä antaa EU:n elimille ylikansallista päätösvaltaa talouspolitiikan lisäksi myös ulko- ja turvallisuuspolitiikan alalle. Etenkin Ranska, Saksa ja Belgia kannattivat tällaista integraation syventämiseen pyrkivää suuntausta.
Kansallista päätöksentekoa painottava näkemys piti Euroopan unionia valtioiden välisenä liittona, jossa valtiot ja niiden hallitukset toimivat yhteistyössä mutta eivät luovuta merkittävästi valtaa EU:n instituutioille. Iso-Britannia ja Tanska ovat edustaneet selkeimmin tätä ajattelua muun muassa jarruttamalla yhteisen puolustuspolitiikan kehittämistä. Nämä maat ja Ruotsi jättäytyivät myös talous- ja rahaliiton ulkopuolelle.
Hallitusten väliset konferenssit
EU:n perussopimuksen muutoksia valmisteltiin hallitusten välisissä konferensseissa. Uusi, vuoden verran neuvoteltu sopimus vahvistettiin vuonna 1997 Eurooppa-neuvoston kokouksessa Amsterdamissa. Sopimus, joka syntyi monien viime hetken kompromissien tuloksena, jäi määräyksiltään epäselväksi eikä kyennyt tehostamaan ulko- ja turvallisuuspolitiikan toimeenpanoa. Amsterdamin sopimuksen ratifiointi jäsenvaltioissa sujui kuitenkin paremmin kuin edellisellä kerralla.