Venäjän ulkopolitiikan alkuvaiheet

Jeltsinin asema vahva

Valtataistelun Moskovassa syksyllä 1993 voittaneen presidentti Jeltsinin asema oli ulkopolitiikan suhteen vahva. Hän kykeni perustuslain mukaan suvereenisti päättämään ulko- ja turvallisuuspolitiikan linjoista ja nautti myös länsimaiden tuesta, sillä vaihtoehtona ollut mahdollisuus kommunistipuolueen paluusta valtaan ei niitä miellyttänyt. Toisaalta länsimaat saattoivat tukea Jeltsiniä myös tietäessään tämän sisäpoliittisen heikkouden ja riippuvuuden ulkomaisesta avusta.

Kamppailu läntisen ja itäisen suuntauksen välillä

Sisäinen valtataistelu rajoitti kuitenkin Jeltsinin mahdollisuuksia jatkaa hänen vuonna 1992 omaksumaansa länsimielistä, ”atlanttista” linjaa. Sitä edusti julkisuudessa erityisesti ulkoministeri Andrei Kozyrev. Tarkoituksena oli kaikin puolin parantaa suhteita länteen, koska talouden toipumista ei nähty muuten mahdolliseksi. Siihen kuului myös korostaa Venäjän ”eurooppalaista perintöä”, joka oli ollut vallalla jo keisari Pietari Suuren ajoista 1700- luvulta.

Oppositiovoimat, joita kutsuttiin myös ”euraasialaisiksi”, pitivät esillä Venäjän federaation ulkopuolisiin neuvostotasavaltoihin jääneiden 25 miljoonan venäläisen tarvetta saada suojelua. Tähän suuntaukseen kuului muistuttaminen Venäjän ulottumisesta Euroopasta Aasiaan ja kaikinpuolinen suurvalta-aseman vahvistaminen. Jeltsin ja Kozyrev alkoivat myöntyä pitkälti näihin näkemyksiin, joten Venäjän ulkopolitiikassa 1990-luvun puolivälissä ”lähialueilla” asuvien venäläisten ja yleensäkin venäjänkielisten oikeuksien puoltaminen nousi keskeiseksi tehtäväksi. Siihen liittyi Venäjän ”euraasialaisen”  erikoislaadun korostaminen. Talouden heikkous ei kuitenkaan sallinut suhteiden heikentämistä länsivaltoihin.