Maastrichtin sopimus Euroopan unionista
Kehitys poliittisen ja taloudellisen unionin suuntaan
Kylmän sodan päätösvaiheessa, vuonna 1990 alkaneessa hallitusten välisessä konferenssisarjassa, Euroopan yhteisöstä ryhdyttiin muokkaamaan poliittista unionia, jonka piti olla alkuna EU:n pohjalle rakentuvalle liittovaltiolle. Tässä vaiheessa jäsenmaissa ei ollut halukkuutta alueelliseen laajennukseen, vaan suosittiin suunnitelmaa Euroopan talousalueen (ETA) muodostamiseksi EY-maiden ja jo vapaakauppasopimuksen tehneiden Efta-maiden kesken. Siinä oli Efta-maille tarjolla pääsy EY:n sisämarkkinoille ilman osallistumista kaikkiin jäsenyysvelvoitteisiin mutta myös ilman oikeutta osallistua EY:n talouspolitiikasta päättämiseen.
Maastrichtin sopimuksen synty
Keski- ja Itä-Eurooppaa ravistellut poliittinen kuohunta ja Saksan yhdistyminen kiihdyttivät pyrkimyksiä poliittisen unionin aikaansaamiseksi. Siihen liittyi jo alkanut talous- ja rahaliiton muodostamishanke. Nämä yhdistyivät Maastrichtissa tehdyssä sopimuksessa Euroopan unionista, joka valmistui 10.12.1991 ja allekirjoitettiin parin kuukauden päästä. Ratifioimisprosessi oli kuitenkin hidas muun muassa Ranskan täpärän kansanäänestyksen ja Saksan perustuslakitulkintojen viipymisen vuoksi, joten unioni-sopimus tuli voimaan vasta marraskuussa 1993.
Maastrichtin sopimuksen sisältö
Sopimus Euroopan unionista (ns. Maastrichtin sopimus) sisälsi Euroopan yhteisön perussopimukset ja uusina kokonaisuuksia poliittisen unionin, mikä tarkoitti yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, sekä talous- ja rahaliiton, jonka oli määrä tulla voimaan useissa vaiheissa. Sopimukseen kuului myös EU:n kansalaisuuden käsite.
Sopimus määritti päätöksenteon periaatteet sekä jäsenmaiden ja EU:n instituutioiden toimivallan rajat. Keskeinen ajatus on päätös vallan antaminen joko jäsenmaalle tai EU:n elimille riippuen siitä, minkä toimintaan asialla on eniten vaikutusta ja millä osapuolella oli mahdollisuus toimia sen suhteen tehokkaimmin. Tämä ns. läheisyysperiaate (subsidiariteetti-periaate) on ollut jatkuvien kiistojen kohteena, sillä ei ole helppoa vetää rajaa jonkun jäsenmaan ja EU:n intressien tai parhaiden toimintamahdollisuuksien välille.