Kilpavarustelun rasitus

Tyytymättömyyttä sotilasmenojen rasitteeseen

Jatkuva kilpavarustelu rasitti suuresti sekä liittoutumien johtovaltioita että pienempiä liittolaisia. Neuvostoliitto käytti yli 20 prosenttia tuotannostaan sotilasmenoihin, jotka tuskin hyödyttivät kansalaisten hyvinvointia. Myös itäblokin pienten ”satelliittivaltioiden” varustelukustannukset olivat suuri rasitus taloudelle ja heikensivät kansalaisten elintasoa. Tästä kasvoi tyytymättömyys, jota hallitukset yrittivät pitää kurissa tarvittaessa kovin ottein. Puolan lakot ja solidaarisuus-ammattiliiton synty 1980-luvun alussa olivat siitä selviä oireita. Puolan hallitus tukahdutti sotatilan turvin liikehdinnän toistaiseksi, mutta paineet poliittisen ja taloudellisen järjestelmän muutokseen kasvoivat vuosikymmenen kuluessa.

Sotilasmenojen epätasainen jakautuminen

Varustelukilpa haittasi talouden luonnollista kehittymistä myös monissa länsimaissa, joten suhteellisen alhaisen varustelutason maat hyötyivät tilanteesta. Näihin kuului erityisesti Japani, mutta myös Saksan liittotasavallan sotilasmenot olivat verraten pienet verrattuna bruttokansantuotteeseen.

Yhdysvallat käytti 1950-luvulla noin 10 prosenttia bruttokansantuotteestaan sotilasmenoihin, vaikka meneillään ei ollut suuria sotia. Suhteellinen varustelurasitus laski suurvaltojen välisen liennytyksen ansiosta 1970-luvulla noin puoleen kylmän sodan alkuvaiheiden tasosta mutta nousi taas jyrkästi ”uuden kylmän sodan” aikaan 1980-luvulla.

Länsimaissa erityisesti rauhanliikkeet toivat julki tyytymättömyyttä varustelurasituksia kohtaan. Yhdysvallat pystyi kertyneen rikkautensa vuoksi sietämään korkeaa varusteluastetta paremmin, joten siitä seuranneet talouden vääristymät eivät heti tulleet ilmi.