Suomen tavoitteet Euroopan unionissa
EU:n turvallisuuspolitiikan vahvistaminen
Jugoslavian hajoamissotien yhteydessä EY/EU oli osoittautunut melko voimattomaksi poliittiseksi ja sotilaalliseksi toimijaksi. Siksi 1990-luvun lopulla oli odotettavissa unionin keskittyvän lähinnä toimintaan talousyhteisönä, jolloin Nato hoitaisi Euroopassa edelleen asevoimaa vaativia turvallisuuspoliittisia tehtäviä. Kosovon kriisi ja siitä keväällä 1999 seurannut sota oli kuitenkin lopulta riittävä sysäys EU:n oman kriisinhallintavoiman kehittämishankkeille, joita Suomikin asettui tukemaan aktiivisesti. Tähän liittyi näkemys, että EU:n rooli turvallisuuspolitiikassa tulee kasvamaan ja Yhdysvallat pyrkii siirtämään Naton voimavaroja Lähi-idän ja Aasian suunnille.
Yhteisvaluutta euro
Taloudellisella alalla sisämarkkinaohjelma täydentyi yhteisvaluutta euron käyttöönotolla, joten oli aiheellista ryhtyä pohtimaan, mikä olisi unionille seuraava tärkeä kehittämiskohde. Suomen liittyessä talous- ja rahaliittoon korostettiin virallisissa kannanotoissa yhteisvaluutan tärkeyttä Euroopan poliittiselle eheydelle ja asemalle maailmanpolitiikassa. Euro-alueen talouden vahvistaminen oli yhä Suomen tavoitteena.
Integraatio
Pohdintojen kestoaiheena on ollut Euroopan integraation päämäärä ja unionin luonteenlaatu. Usein toistetun teesin mukaan integraatio on ennen kaikkea “rauhan projekti”, joka alkoi Saksan ja Ranskan suhteiden tiivistämisestä siinä määrin, että sota noiden maiden välillä tulisi mahdottomaksi. Tästä ytimestä liikkeelle lähtien rauhanomaista “turvallisuusyhteisöä” on laajennettu ja sitä pyritään edelleen
laajentamaan kohti itää ja etelää aina Euroopalle sopiviksi katsotuille rajoille saakka.
Tuki integraation syventämiselle
Toinen keskeinen kysymys on ollut itse integraatioprosessin luonne. Suomen kannanmäärityksissä pääministeri Lipposen kaudella vielä 2000-luvun alussa korostettiin vahvan EU:n edullisuutta pienille valtioille. Se vastasi jo Rooman sopimuksessa 1957 mainittua tavoitetta kohti “Euroopan kansojen yhä tiiviimpää unionia”, mikä lopulta tarkoittaisi pitkälle yhdentynyttä eurooppalaista liittovaltiota. Tässä suhteessa Suomi tuki erityisesti Saksan ja Ranskan ajamaa integraation syventämistä.
Toista päätä asteikolla edustaa lähinnä englantilaisten suosima käsitys, että jo Euroopan sisämarkkina-alue on ollut riittävä päämäärä, joten ulko- ja turvallisuuspolitiikka voidaan aivan hyvin jättää valtioiden keskinäisen yhteistyön varaan. Euroopan unionilla ei myöskään olisi mitään sisäistä pakkoa aina vain “syventää” integraatiota, vaan ylikansallisia elementtejä voidaan jopa purkaa, jos niitä ei pidetä hyväksyttävinä tai muutenkaan tarpeellisina.
Valtiokeskeisyyden paluu
Syksystä 2001 alkanut kehitys kansainvälisessä politiikassa Yhdysvaltojen ”terrorismin vastaisen sodan” myötä suosi kansallisesti painottunutta voimapolitiikkaa ja suurvaltojen keskinäistä päätöksentekoa, eräänlaista ”suurvaltakonserttia”, jossa ”euro-atlanttisella alueella” oli vielä hallitseva asema. Vuodesta 2002 vallinneessa tilanteessa on myös EU:n piirissä ollut havaittavissa merkkejä valtiokeskeisyyden paluusta ja federalististen hankkeiden heikkenemisestä. Selkein näyttö tästä trendistä on ollut kansallisia arvoja ja kansallista etua korostaneiden oikeistopuolueiden menestyminen useissa EU-maissa pidetyissä vaaleissa, mikä ajoi myös vasemmistopuolueet painottamaan enemmän kansallisia teemoja. Tähän liittyi pitkälle vietyä globalisaatiota ja Yhdysvaltojen valta-asemaa vastustavan ilmapiiriin vahvistuminen Länsi-Euroopan maissa.
Suomen EU-kannanottoja
Suomen hallituksen oli EU-kannanotoissaan otettava huomioon nuo kehityspiirteet, vaikka edelleen suosittiin unionin integraation syventämistä ja jäsenkunnan laajentamista. EU:n tulevaisuus-konventtia ja perustuslaillisen sopimuksen luonnostelua varten laadituissa ohjeissa korostettiin EU:n olevan luonteeltaan valtioiden välinen liitto eikä suosittu etenemistä kohti liittovaltiota. Pääministeri Vanhasen hallituskaudella vuodesta 2003 alkaen ei aikaisemmasta pyrkimyksestä päästä mukaan ”kaikkiin EU:n ytimiin” enää paljon puhuttu, vaan painotettiin valikoivaa harkinnanvaraisuutta.
EU:n kriisinhallintakyky ja puolustuspolitiikka
Suomi on suosinut EU:n kriisinhallintakyvyn ja puolustuspolitiikan kehittämistä Helsingin Eurooppa-neuvostossa 1999 tehtyjen päätösten mukaisesti. Kuitenkin on myös tällä alalla alkuinnostuksen jälkeen ollut pakko sopeutua siihen, että ohjelmat etenevät hitaasti. Syynä on ollut erityisesti suurten EU-maiden poikkeavat näkemykset EU:n ja Naton suhteesta sekä selkeää ratkaisua vaille jäänyt kysymys Naton resurssien käytöstä EU:n kriisinhallintaoperaatioissa. Lisäksi EU-maiden voimien sitoutuminen Afganistaniin on vähentänyt halukkuutta uhrata varoja niin EU:n kuin Natonkin kriisinhallintakyvyn kehittämiseen.
EU:n kriisihallinnan johtamiskyky
Saksan, Ranskan ja Ison-Britannian kesken vahvistua vuosina 2008–2010 käsitys tarpeesta tehostaa EU:n itsenäistä kykyä johtaa kriisinhallintatoimia sekä sotilas- että siviilialat kattavasti, mutta yhteistä Eurooppa-armeijaa ei ole tarkoitus perustaa. Suomi on tukenut näitä tavoitteita, jotka vastaavat kansallisesti määritettyjä turvallisuuspolitiikan peruslinjoja. Niinpä Suomi on kannattanut myös Lissabonin sopimuksen 2009 mukaisia ulkosuhdehallinnon perustamistoimia sekä valmistautuu täyttämään solidaarisuusartiklan ja keskinäisen avunannon velvoitteet. Niiden täsmälliset määritykset on vielä tekemättä.
Yhteinen talouspolitiikka
Vuonna 2010 esille ovat nousseet Euroopan unionin maiden talouksien vahvistamistarpeet ja yhteisvaluutan puolustus, jota varten kerättiin jo suurta vakuusrahastoa. Suomi on tukenut yhteisen talouspolitiikan tehostamiseen tähtääviä toimia mutta suhtautunut varauksella komission tai Euroopan keskuspankin määräysvallan kasvattamiseen muun muassa budjettien teossa ja verotuksessa.
EU globaalipolitiikassa
uomessakin voimistuva kansalaismielipide odottaa, että EU toimisi maailmanlaajuisten ongelmien ratkaisuissa aktiivisesti ja esikuvallisesti. Näin on tapahtunutkin jo kehitysyhteistyössä, johon EU-maat käyttävät varoja yhtä paljon kuin muu maailman yhteensä, ja ilmastopolitiikassa, jonka sopimuksien syntyyn ja toteutukseen EU on myötävaikuttanut merkittävästi. Suomen virallinen ulkopolitiikka on näissä asioissa ollut lähellä kansalaisjärjestöjä.