Naton tehtävien monipuolistaminen ja rakennemuutos
Toiminta-alueen laajentaminen
Pohjois-Atlantin liiton (Naton) tehtävien painopisteen muutos oman alueen puolustamisesta laaja-alaiseksi kriisinhallintaorganisaatioksi jatkui keväällä 1999 käydyn Kosovon sodan jälkeen. Rauhanturvaaminen Balkanilla oli edelleen keskeisenä tehtäväluettelossa, mutta syksyn 2001 jälkeen Yhdysvallat vaati liittolaisiltaan yhä enemmän panostusta ”maailmanlaajuiseen terrorisminvastaiseen sotaan”, kuten presidentti George W. Bush toiminnan määritti.
Eurooppalaiset liittolaiset eivät suinkaan olleet yksimielisiä Pohjois-Atlantin alueen ulkopuolisten
tehtävien tärkeydestä eivätkä mielellään halunneet sitoa Naton organisaatiota Yhdysvaltojen apujoukoksi Aasiaan. Yksittäiset Nato-maat osallistuivat kuitenkin Yhdysvaltojen johtamiin sotatoimiin ”halukkaiden liiton osana” sekä Afganistanissa 2001-2002 että Irakissa vuodesta 2003 alkaen.
Natolle vastuuta Afganistanissa
Nato otti vuodesta 2003 alkaen vähitellen vastuulleen Afganistanin vakautusoperaation eli ISAF-joukkojen johtamisen. Sille oli YK:n valtuutus, ja aluksi tehtävät rajoittuivat lähinnä Kabulin suojaamiseen. Samalla Nato alkoi Balkanilla luovuttaa vastuuta Euroopan unionille.
Nopean toiminnan joukot
Naton rakennemuutos eteni vuosina 2002-2004 siten, että päätettiin perustaa nopean toiminnan joukot (NATO Response Force = NRF) käytettäväksi missä päin maailmaa tahansa kärjistyvän kriisitilanteen vaatimiin tehtäviin. Rungon muodostivat amerikkalaiset, ja NRF-joukkojen tuli kyetä myös taistelutehtäviin. Esikuntarakennetta muutettiin siten, että kylmän sodan aikaan toimineista alueellisista johtoportaista lähes luovuttiin ja jäljelle jäi vain strategisen tason johtoesikunnat Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin sekä lisäksi Eurooppaan muutamia joustavasti käytettäviä operatiivisia tai taktisia esikuntia.
Painopiste kriisihallintajoukkoihin
Euroopan Nato-maissa, Turkkia ja Kreikkaa lukuun ottamatta, vaatimukset ulkomaantehtäviin sopivien joukkojen muodostamisesta ovat jo lähes kokonaan lopettaneet kotimaan puolustukseen tarkoitettujen voimien ylläpidon. Esimerkiksi Tanskassa ja Baltian maissa ei ole varsinaisia raskaasti aseistettuja taistelujoukkoja. Suuremmassa taisteluvalmiudessa on pidetty Välimeren alueen joukkoja.
Eurooppalaisten jäsenmaiden kesken on vallinnut selviä mielipide-eroja siitä, pitäisikö Naton toimintaa kehittää edelleen maailmanlaajuisiin tehtäviin paremmin soveltuvaksi, kuten erityisesti Yhdysvallat on vaatinut, vai pitäisikö keskittyä vanhaan perustehtävään, joka on kollektiivinen puolustus mahdollisia hyökkäyksiä vastaan ”euro-atlanttisella alueella”. Uudet jäsenmaat idässä, jotka ovat entisiä Varsovan liiton maita, ovat painottaneet kollektiivista puolustusta, vaikka samalla ne ovat halunneet osoittaa solidaarisuutta Yhdysvalloille lähettämällä joukkoja Irakiin ja Afganistaniin.
Uusi strateginen konsepti
Hienoista paluuta alueellisen puolustuksen painotukseen merkitsi salaisen suunnittelun aloittaminen Puolan ja Baltian maiden puolustamiseksi sekä Nato-esikunnan uudelleenperustaminen Norjaan erityisesti pohjoisia alueita varten.
Vuonna 2010 hyväksytyssä uudessa ”strategisessa konseptissa” pyrittiin yhdistämään vakuutus vanhan perustehtävän eli kollektiivisen puolustuksen jatkuvuudesta entistä parempaan kykyyn toimia maailmanlaajuisesti monipuolisissa kriisienhallinnan tehtävissä. Lisäksi tehtävissä mainittiin ”uudet uhkat”, esimerkiksi tarve suojata tehokkaammin tietoverkkoja ja energian-saantia. Samalla on todettu myös taloudelliset rajoitukset, jotka pakottavat varovaisuuteen uusien tehtävien omaksumisessa ja supistamaan muun muassa esikuntarakenteita. Tähän liittyy tarve vähentää nykyistä Naton johtoesikuntien 13 000 henkilön määrää noin 8 000 hengen vahvuuteen.