Venäjän poliittisen järjestelmän ja yhteiskunnan kehitys
Poliittinen järjestelmä vakiintuu
Presidentti Boris Jeltsinin ja parlamentin välisen valtakamppailun ratkettua Jeltsinin hyväksi lokakuussa 1993 alkoi poliittinen järjestelmä vähitellen vakiintua. Monipuoluejärjestelmän mukaisissa parlamentin (duuman) vaaleissa oli aluksi monia puolueita, mutta äänikynnyksen vuoksi useat pikkupuolueet karsiutuivat.
Uusi perustuslaki joulukuulta 1993 vahvisti presidentin asemaa. Poliittinen järjestelmä rakennettiin ylimmän johdon osalta muistuttamaan lähinnä Yhdysvaltojen ja Ranskan mallia. Presidentillä on mahdollisuus tarvittaessa hallita myös ilman parlamentin myötävaikutusta. Presidentti toimii ulkopolitiikan johtajana ja asevoimien ylipäällikkönä, ja hänellä on suoraan käytettävissään myös laaja hallintokoneisto, ns. presidentinhallinto.
Parlamenttivaalit
Venäjän federaation parlamenttiin kuuluu kaksi kamaria, joista valtionduuma, ”alahuone”, koostuu suoraan vaaleilla valituista kansanedustajista, kun taas liittoneuvostoon, ”ylähuoneeseen”, kuuluu edustajia hallinnollisilta alueilta.
Ensimmäisissä parlamenttivaaleissa joulukuussa 1993 puolueryhmittymien voimasuhteet muodostuivat seuraaviksi: ”Nationalistit ja kommunistit” yhteensä 36 %, ”demokraatit” 30 %, ”keskusta” 24 % ja riippumattomat 10 %. Huomiota herätti erityisesti Vladimir Zhirinovskin johtaman äärinationalistisen puolueen saama 25 prosentin kannatus, jolla se nousi duuman suurimaksi. Vuoden 1995 parlamenttivaaleissa puolueet ryhmittyivät uudelleen. Vanhaa pohjaa edustivat lähinnä kommunistit 22 prosentin osuudella. Sekä pääministeri Tshernomyrdinin kokoaman Kotimme Venäjä –puolueen että kansallismielisen Zhirinovskin puolueen kannatus oli noin 10 prosenttia, ja ”demokraatiset puolueet” saivat alle 10 prosentin ääniosuuksia.
Jeltsinin presidenttikausi
Duumassa edustettujen puolueiden valtaosa suhtautui hyvin kriittisesti presidentti Jeltsiniin ja hallitukseen, mutta ne eivät kyenneet presidenttiä myöskään kaatamaan. Seurauksena oli ”kaksoisvalta”, mikä hidasti uudistuksien vaatimaa lainsäädäntöä ja myötävaikutti duuman aseman heikkenemiseen.
Kommunistipuolueen johtajan Gennadi Zjuganovin suosion kohotessa presidentti Jeltsinin kannatus puolestaan heikkeni noin 10 prosentin tasolle, mutta hän onnistui kuitenkin niukasti vuoden 1996 vaaleissa saamaan itselleen jatkokauden. Vaalivoitto perustui talouden kaaoksessa rikastuneiden ”oligarkkien” massiiviseen rahalliseen tukeen, joten Jeltsin jäi heille kiitollisuuden velkaan. Jeltsin pelkäsi myös kilpailevien poliitikoiden valtaa ja erotti sen vuoksi tiheään ministereitä. Määrätietoiseen johtamiseen hän ei enää kyennyt vaan alkoi sairastella ja oli pitkiä aikoja pois julkisuudesta. Lopulta Jeltsin erosi kesken kautensa vuoden 1999 lopulla varmistettuaan sitä ennen pääministeriksi nimitetyn Vladimir Putinin tulon seuraajakseen.
Keskushallinto heikko, alueitten johtajilla suuri valta
Venäjän keskushallinnon heikkous siirsi valtaa federaation alueille, joiden johtajat valittiin vaaleilla. Alueiden toimintaa oli vaikea valvoa, rikollisuus rehotti ja talous kärsi korruptiosta. Lisäksi rikkaimmat alueet pyrkivät irtautumaan kokonaan Moskovan vallasta. Venäjän federaatiossa oli 1990-luvulla jo pitkälle etenemässä samanlainen kehitys, joka hajotti Neuvostoliiton.