Turvallisuus- ja puolustuspolitiikka

Puolustuspolitiikan tehostamistarve

Yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan tehostamistarve koettiin 1990-luvun lopulla ilmeiseksi nimenomaan kriisinhallinnan alalla. Eurooppa-neuvoston kokouksessa Helsingissä syksyllä 1999 sovittiin monista toimista yhteisen puolustuspolitiikan kehittämiseksi. Näihin kuului kriisinhallintaan sopivien joukkojen määrittäminen ja toimintavalmiuden tehostaminen sekä johtoelinten muodostaminen. Lisäksi vuonna 2004 päätettiin EU:lle perustaa puolustusvirasto yhtenäistämään varustehankintoja ja muuta puolustuspolitiikan kehittämistä.

Turvallisuusstrategia

EU:lla on ollut vuodesta 2003 turvallisuusstrategia, jossa on määritetty tärkeimmät toimet unionia koskevien uhkien torjumiseksi. Näihin kuuluu muun muassa terrorismi, joukkotuhoaseiden leviäminen ja hajoavista valtioista aiheutuvat ongelmat. Turvallisuusstrategian puitteissa EU on yhtenäistänyt kriisivalmiustoimia, tehostanut kehitysyhteistyötä sekä toteuttanut rauhanturva- ja kriisinhallintaoperaatioita. Näistä suurin on Bosnia-Hertsegovinan rauhanturvaaminen vuodesta 2004, jolloin EU-joukot korvasivat Naton rauhanturvajoukot.

Yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka

EU:n turvallisuus- ja puolustuspoliittisesta yhteistyöstä käytettiin aluksi nimitystä ”eurooppalainen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka”, ja Naton piirissä puhuttiin myös ”eurooppalaisesta turvallisuus- ja puolustusidentiteetistä”. Uudessa perussopimuksessa (Lissabonin sopimuksessa), joka tuli voimaan joulukuussa 2009, määritettiin ”yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka” osaksi EU:n yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa.

Sotilaallisen johtamiskyvyn kehittäminen

Eurooppalaisen puolustuspolitiikan kehittämistarpeista oli keskeisten EU-maiden ja Yhdysvaltojen välillä erimielisyyksiä. Saksa ja Ranska eräiden muiden Länsi-Euroopan maiden kanssa halusivat luoda unionille itsenäisen sotilaallisen johtamisjärjestelmän, kun taas Yhdysvallat lähinnä Englannin tukemana vastusti sitä pelätessään Naton merkityksen ja toimintakyvyn heikentymistä.

Kiista EU:n sotilaallisen johtamiskyvyn kehittämisestä ratkaistiin toistaiseksi kompromissilla, jonka mukaan EU:n oli määrä omissa sotilasoperaatioissaan tukeutua ensi sijassa Naton johtamisjärjestelmään. Tämäkin päätös vesittyi lähinnä Turkin vastustukseen kiisteltäessä Kyproksen asemasta. Joka tapauksessa EU:lle alettiin nyt kehittää sotilaallisen kriisinhallinnan johtoelimiä.

Kriisinhallintajoukkojen tarve

Koko kylmän sodan jälkeisen ajan on ollut meneillään EU:n ja Naton asevoimien transformaatio eli kylmän sodan aikaan rakennettujen puolustusjärjestelmien muuntaminen paremmin uusiin oloihin sopiviksi. Suurtaistelujen käymiseen tarkoitettujen armeijoiden tilalle on Euroopassa pyritty kehittämään interventio- ja kriisinhallintajoukkoja, joita voitaisiin nopeasti siirtää kaukaisillekin alueille. Nämä toimet ovat tulleet kalliiksi ja tuottaneet hitaasti tuloksia.

Kriisinhallintakyvyn kehittäminen

Oman alueen puolustamiseen Euroopan unionin voimavarat riittävät hyvin ilman Yhdysvaltojen läsnäoloakin. Yhteensä lähes 500 miljoonan asukkaan EU-valtiot ovat käyttäneet yhteen laskien 20 prosenttia maailman sotilasmenoista (yli 200 miljardia euroa) ja pitäneet aseissa kahta miljoonaa sotilasta, eikä sotilaallisia haastajia ole näköpiirissä. Siksi ei myöskään ole nähty tarvetta EU:n yhteisen puolustuksen rakentamiseen, mutta sen sijaan sotilaallista ja siviilimäistä kriisinhallintakykyä on
kehitetty uusilla järjestelyillä.

Kriisinhallinta ammattilaisille

Yleisestä asevelvollisuudesta on luovuttu useimmissa länsimaissa, kun oman valtioalueen puolustaminen ei enää ole ollut tehtävälistoilla, ei ainakaan kovin korkealla sijalla. Ammattiarmeijat ovat paremmin käytettävissä ulkomaisiin tehtäviin. On kuitenkin osoittautunut vaikeaksi saada riittävästi pätevää henkilöstöä kriisinhallintatehtäviin esimerkiksi Irakiin ja Afganistaniin, sillä poliittinen motivaatio on ollut heikohko ja ammattimaistumisen myötä armeijoiden vahvuuksia on jouduttu supistamaan. Myös henkilöstön värväyksen pohja on kaventunut asevelvollisuudesta luopumisen myötä, mistä seurauksena on laatutason lasku ja pula erityisalojen osaajista.

Unionin sisäinen turvallisuus

Euroopan unionin turvallisuusstrategia vuodelta 2003 on ollut pohjana sisäisen turvallisuuden kehittämiselle. Siinä ovat keskeisellä sijalla terrorismin ja järjestäytyneen rikollisuuden torjunta sekä joukkotuhoaseiden leviämisen estäminen ja alueellisten konfliktien hallinta. Viime aikoina on erityisesti pyritty parantamaan kykyä vastata samoilla varautumisjärjestelyillä erilaisiin uhkiin ja kehittämään kriisijohtamisessa tarvittavan tilannekuvan tuottamista ja hyväksikäyttöä.

Keskinäinen avunanto

Lissabonin sopimuksen mukaisesti jäsenmaat lupaavat antaa toisilleen kaikkea tarvittavaa apua terrori-iskujen tai luonnonkatastrofien sattuessa. Vastaavasti jonkun jäsenmaan joutuessa sotilaallisen hyökkäyksen kohteeksi muut ovat velvollisia avustamaan sitä tarpeen vaatimilla keinoilla. Avunannon käytännön järjestelyistä ei ole toistaiseksi tehty konkreettisia päätöksiä muuten kuin lähinnä terrorismin torjunnan osalta.