Baltian maiden itsenäistyminen ja Suomi

Reaktiot väkivaltaisuuksiin

Tammikuussa 1991 tilanne Baltian maissa kiristyi vakavaksi. Presidentti Koivisto sanoi haastattelussa 10. tammikuuta, että ei ollut oikein yllyttää toisia “kulkemaan semmoisella tiellä, jolla ei itse olla valmiita kulkemaan mukana”. Tämä oli selvä viittaus myös pohjoismaiden hallituksille, jotka olivat pyytäneet Suomea yhtymään Baltian maiden itsenäisyyttä tukeneeseen vaatimukseen. Suomella oli Talvisodan 1939-1940 ajalta kokemusta, miten vähän pelkät lupaukset merkitsevät kriisin kärjistyessä aseiden käytön asteelle.

Vilnassa ja Riiassa tapahtuneiden väkivaltaisuuksien jälkeen hallituksen kannanotot olivat edelleen varovaisia. Sekä presidentti Koivisto että pääministeri Holkeri varoittivat tiedotusvälineitä mielten kiihdyttämisestä ja epärealististen odotusten lietsomisesta.

Ristiriitaa kansalaismielipiteissä

Myöskään lännestä ei puututtu tilanteeseen juuri millään tavalla. Saksan kanta oli selvästi Gorbatshovia tukeva ja Baltian itsenäistymisen kiirehtimisen suhteen epäileväinen. Yhdysvallat oli sitoutunut  Persianlahden sotaan eikä halunnut puuttua kaukaisen Itämeren reuna-alueen asioihin.

Valtiojohdon varovainen linja oli johtanut ristiriitaan suomalaisen lehdistön ja kansalaismielipiteen enemmistön kanssa. Ulkopolitiikan kannatus putosi parissa vuodessa huippuluvuista noin 20 prosenttia, ja vuonna 1991 enää 62 prosenttia piti sitä hyvänä.

Diplomaattisuhteet Baltian maihin

Tilanne Baltiassa rauhoittui tammikuun jälkeen verraten nopeasti, mihin osaltaan vaikutti Venäjän presidentti Jeltsinin nopea liittoutuminen Baltian tasavaltojen kanssa Neuvostoliiton keskushallitusta vastaan. Elokuussa 1991, Moskovan vallankaappausyrityksen epäonnistuttua, Suomi tunnusti Baltian maiden itsenäisyyden ja palautti diplomaattisuhteet. Myös Helsingissä olleita entisiä lähetystörakennuksia ryhdyttiin palauttamaan.