Maanpuolustus 1990-luvun alussa

Ilmavoimien torjuntahävittäjähankinta

Maanpuolustuksen tilasta tehtiin parlamentaarisen toimikunnan arvio 1990-luvun alussa. Kylmän sodan päättymisestä huolimatta Suomi kehitti edelleen puolustuskykyään. Siihen osaltaan vaikutti epävarmuus Venäjän tilanteen näkymistä.

Tärkeimpiä ratkaisuja puolustuspolitiikan alalla oli ilmavoimien torjuntahävittäjähankinta. Valtioneuvoston päätöksellä 4.6.1992 Yhdysvalloista ostettiin 64 F 18 Hornet –hävittäjää.

Hankinnat entisen Itä-Saksan armeijalta

Alueellisen puolustuksen periaatteiden mukaisesti sodanajan joukkojen vahvuus oli yhä suuri, noin 500 000 sotilasta. Maavoimille hankittiin runsaasti varustusta entisen Itä-Saksan kansanarmeijan ylijäämävarastoista.

Suomen EU-jäsenyys ei tuonut välittömiä muutostarpeita puolustuspolitiikkaan, mutta monella alalla aloitettiin sopeutuminen läntisen Euroopan käytäntöihin ja standardeihin.

Valtioneuvoston turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa selonteossa 1997 turvallisuuspolitiikan perustekijöiksi todettiin: sotilaallinen liittoutumattomuus, itsenäinen puolustus ja Euroopan unionin jäsenyys.

Puolustusvoimien rakennemuutos

Puolustusvoimien rakennemuutoksessa pyrittiin ottamaan huomioon turvallisuuspoliittisessa ympäristössä sekä kriisin ja sodan kuvassa tapahtuneet muutokset. Sodanajan joukkojen vahvuus vähennettiin 430 000 sotilaaseen. Maavoimille perustettiin kolme valmiusyhtymää ja eräitä varuskuntia lakkautettiin. Valmiusyhtymät pyrittiin varustamaan ja kouluttamaan muita joukkoja selvästi paremmin.

Kokonaismaanpuolustuksen varautumisessa kiinnitettiin erityistä huomiota ”uusiin uhkiin”, joita olivat muun muassa informaatiosodankäynti, rajat ylittävä organisoitu rikollisuus ja ympäristöongelmat.