Pohjois-Euroopan turvallisuustilanteen kehitys
Turvallisuuspoliittinen tilanne
Pohjois-Euroopan turvallisuuspoliittinen tilanne pysyi 1990-luvulla vakaana, vaikka aluksi vallitsi epävarmuutta kylmän sodan päättymisen vaikutuksista Venäjän kehitykseen. Asevoimien vahvuudet olivat 1990-luvun alkupuolella yhä kylmän sodan aikaisella tasolla, joskin niiden toimintavalmiutta alennettiin. Lännessä ei enää koettu sotilaallisen hyökkäyksen uhkaa, vaan varauduttiin lähinnä Venäjän sisäisen kuohunnan mahdollisesti tuottamiin vaaroihin.
Neuvostoliiton asevoimien lähtö Keski-Euroopasta
Neuvostoliiton asevoimien vetäminen Keski-Euroopasta kasvatti aluksi aseistuksen määriä Venäjän luoteisosissa, mikä vaikutti siihen, että Ruotsissa, Norjassa ja Suomessa ylläpidettiin verraten tehokasta puolustusvalmiutta eikä organisaatioita heti supistettu. Vasta vuosikymmenen lopulla Pohjois-Euroopassa ryhdyttiin merkittävästi alentamaan asevoimien vahvuuksia ja muutenkin alentamaan sotilaallista valmiutta.
Muutos Itämeren alueella
Itämeren alueella muutos kylmän sodan aikaan verraten oli suuri. Neuvostoliiton Itämeren laivastoa supistettiin voimakkaasti. Sen alukset siirtyivät Saksasta, Puolasta ja Baltian maista Venäjän alueelle ahtaisiin tukikohtiin, eikä laivaston toimintavalmiutta käytännössä enää ylläpidetty kuin minimitasolla. Tämä kehitys mahdollisti Ruotsissa ja myöhemmin myös Suomessa meri- ja rannikkopuolustuksen huomattavat supistukset.
”Suomi-skenaarioissa”
Suomessa seurattiin lähialueiden tilannekehitystä, joka 1990-luvun loppupuoliskolla viittasi sotilaallisen jännityksen tuntuvaan ja pysyväisluontoiseen vähenemiseen Pohjois-Euroopassa sekä siitä seuraavaan asevoimien supistamiseen. Suomen maanpuolustuksen valmiutta ylläpidettiin silti korkealla tasolla naapurimaiden verrattuna.
Tilanteen kehitysmahdollisuuksia arvioitiin muun muassa skenaarioiden avulla. Valtioneuvoston toimeksiannosta tehdyissä ”Suomi-skenaarioissa” hahmoteltiin vallitseva suuntaus eli trendi ja sille vaihtoehtoisia kehitysmalleja. Näytti siltä, että maailman kehitystä voitaisiin ohjailla yhteistyöllä ”suuren suunnitelman” mukaisesti, mutta myös kriisivaihtoehtoihin piti valmistautua.